KOLUMNI | Joulun sanoma – mikä se olikaan?

0
Suomen kirkossa on monenlaisia mielipiteitä. Mutta Jumalan sanan perustasta on pidettävä kiinni, sanoo kirkkoherra Kalle Peltokangas. Kirjoitetun sanan on tarkoitus kirkastaa Kristusta, joka on Raamatun keskus, Herra ja kuningas. ”Raamattu on Jumalan puhetta ihmisille”, Peltokangas tiivistää teologiansa. (Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Luin Maaseudun Tulevaisuudesta aivan joulun alla erinomaisen ja ajankohtaisen pääkirjoituksen, jolle ei voinut sanoa kuin että amen. Se on syytä nostaa esiin vielä näin loppiaisen aikaan. Loppiaisen saarnoissa korostuu tai ainakin pitäisi kristillinen lähetystyö, joka on kirkon perustehtävä, vaikka mediaa ja kirkon sisäistä keskustelua seuratessa ei aina siltä tunnukaan.

Päätoimittaja Jouni Kemppainen puolusti (MT 21.12.) joulun alkuperäistä merkitystä Jeesuksen syntymäjuhlana. Jos nykyjoulussa ei muisteta enää sen varsinaista sankaria, niin jäljellä ovat vain tyhjät kuoret. Jatkan kysymällä, että millä perusteella maksaa työntekijöille sunnuntai- ja juhlapäivälisiä, jos kansakunnassa ei voida katsoa vallitsevan enää usko yhteen pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan?

Kirjoituksessa viitattiin keskusteluun uskonnollisten symbolien riisumisesta niin joulujuhlista kuin koulujen päättäjäisistäkin. Keskustelua on Kemppaisen mukaan käyty ”pitkälti uskontoon kielteisesti suhtautuvien ehdoilla”.

Koko kansan verovaroin ylläpitämä Yle oli pari päivää aiemmin (19.12.) halunnut nostaa esille sen seikan, että ”monet” vanhemmat kokevat koulujen joulujuhlat ikävinä niihin liittyvän uskonnollisuuden (kristinuskon) takia.

Maasedun Tulevaisuuden päätoimittaja tiivistää osuvasti: ”Joulu ilman kristillisiä tunnuksia on kuin hampurilainen ilman pihviä ja sämpylää.” Jäljellä on pelkkä käärepaperi. Uskonnottomuuden lisäksi uskonnollisuus on ihmisen oikeus ja valinta. Kumpaakin pitää kunnioittaa.

Teksti päättyy toteamukseen: ”Hämmästyttävää tässäkin on se, että kirkko ei ota asiassa näkyvämpää roolia. On vaikea kuvitella yhteiskunnallista keskustelua, joka koskisi sitä yhtä paljon kuin tämä.”

Ähtärin seurakunnan vuonna 1937 valmistunut kirkko on neljäs Hankolankankaalla, yli 200 metrin korkeudessa merenpinnan tasolta sijaitseva pyhäkkö. Se on pohjalaiseksi kirkoksi varsin harvinen pitkäkirkko, jonka on suunnitellut arkkitehti Bertel Liljeqvist. (Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Vähän aiemmin television ja kolumnipalstojen jokapaikanhöylä Tuomas Enbuske kyseenalaisti Iltalehdessä nykykirkollisen menon samassa hengessä mutta rankemmin sanakääntein. Myös Jari Sarasvuo on puhunut kirkon hampaattomuudesta, mitä tulee kristillisen uskon perussanomaan. Kotimaa-lehden verkkosivustolla Pekka Simojoki kyselee silloin tällöin kirkolliskokousedustajan auktoriteetilla, mihin Suomen kirkko ja kansa on menossa. Kuuleeko kukaan?

Minä luulen, että kirkolle selkänsä kääntäneet ovat varsin laajasti samaa mieltä, kuin edellä mainitut kirkkokriitikot. Uskallan sanoa, että kirkon jättäminen on myös protesti. Kirkon pitäisi pitää esillä suurinta tarinaa, mitä koskaan on kerrottu: Jumalan luomistyötä, tuloa ihmiseksi jouluna ja syntisyytemme sovitusta pääsiäisenä. Jos se ei pitäydy omassa ydintehtävässään, mitä kaikilta muiltakin vaikuttajilta odotetaan, niin adieu (näkemiin) sanoo yhä useampi.

Kuitenkin uskon, että moni toivoo salaa kirkon olevan kuin isä ja äiti, joka huutelee kadonneita lapsiaan takaisin ollen alati valmis juoksemaan vastaan, kuin tuhlaajapojan isä. Mutta nykykirkko ei vaikuta aivan sellaiselta. Miksi se juoksisi ketään vastaan, saati kenenkään perässä, jos sen omat mediat moniäänisyydessään viestivät: ”Kaikki on kristillistä”.

Mikäli kirkko tekee itsestään poliittisen puolueen puolueiden joukossa, oletan sen kannatuksen ajautuvan ennen pitkää muiden puolueiden 20-25 %:n maksimikannatustasolle. Kirkon jäsenmäärä lienee vielä viime vuoden lopulla ollut kuta kuinkin tarkkaan 70 % väestöstä ja tipahtanu alle 4 miljoonan.

Ähtärin kirkossa on noin 650 istumapaikkaa. Jouluaaton iltapäivänä kirkkoon kerääntyi noin 500 henkeä ja iltakirkkoon noin 150 kävijää. Joulupäivän aamun jumalanpalvelukseen osallistui noin sata henkeä, kertoo kirkkoherra Kalle Peltokangas Tapaninpäivän iltana. (Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Pääkaupunkiseudun näkövinkkelistä kirkko on jo ”kansan kirkko”. Jostain syystä juuri siellä missä kirkko aktiivisimmin juoksee valtamedian ”tykkäysten” perässä, äänestysaktiivisuus on alhaisinta, jopa alle 10 prosenttia. Muun muassa Kirkon ja kaupungin, Helsingin seurakuntayhtymän lehden ”raamattuvyöhykkeeksi” nimittämällä Etelä-Pohjanmaalla, Ähtärissä, Alavudella ja Alajärvellä äänestysaktiivisuus oli sentään 25 prosentin tienoilla, mikä sekään ei ole järin paljon. Mutta eikö äänestyslukujen pitäisi olla päinvastoin kirkon uudistajien logiikan mukaan?

Kristillinen alkukirkko, joka lähti leviämään hitaasti mutta varmasti apostolien kyydissä, ei ollut filosofinen yhteisö, joka olisi kutsunut ihmisiä kertomaan, millaisen kirkon juuri sinä haluat. Se julisti ylösnoussutta joulun Herraa ja kiinnosti pakanoita juuri sellaisena kautta maailman.

Jostain syystä täällä Suomessakin ihmiset kuuluivat klassisen kristinuskon ja vain miehisen pappeuden hyväksyneeseen kirkkoon 90-prosenttisesti aina 1970-luvun lopulle asti. Kun kirkko itse salli ilman määrätietoisia vastalauseita keskustelun suunnilleen kaikista kynnyskysymyksistä joskus 1980-luvun alussa, kirkosta eroaminen alkoi näkyä tilastoissa ja on sen jälkeen vain kiihtynyt.

Esi-isistämme monet toki urputtivat kirkon opetuksia vastaan mutta eivät vaatineet, että linjan olisi muututtava. Usea nykyinen kirkon vaikuttaja sen sijaan katsoo, että Jumala ei ole ollut mitään mieltä juuri mistään käytännön asioista. Ainakaan emme voi sitä saada selville Raamattua lukemalla tai kirkkohistoriaan tarkastelemalla. Oletetaan Jumalan jatkavan luomistyötään omaa järkeään, tunteitaan ja tahtoaan toteuttavan ihmisen kautta.

Tämä ei ole uskontunnustusten mukaista uskoa. Eräs tuntemani teologi kuvasi Suomen valtakirkon kehitystä jo vuosia sitten profeetallisesti: Pelastukoon ken voi. Niin sekalaisen käsityksen moderni teologia kirkon uskosta antaa.

Ähtärin seurakunnan kanttori Lasse Kataja ajeli kotoaan Alavudelta Ähtärin kirkkoon palvelemaan seurakuntaa koko joulun ja uudenvuoden ajan. Ähtärin kirkon urut ovat 35-äänikertaiset. Ne on valmistanut Urkurakentamo Hans Heinrich. (Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Eikö moniääniseksi muuttunut kirkko ole kuin ”vapaaseen kasvatukseen” hurahtanut uravanhempi? Vapaan kasvatuksen ”evankeliumi”, joka näennäisesti vapauttaa kiireiset vanhemmat kasvatusvastuusta, on jo virallisesti torjuttu. Lapsi ja nuori tarvitsevat rajoja, rakkautta ja aikaa. Laatuaikaa ei ole, on vain aikaa. Hengellisesti me kaikki olemme lapsen kaltaisia. Raamattu luo rajat mutta Jumala rakastaa rajattomasti jokaista etsivää ihmistä – odottaen vain, että hän palaisi kotiin.

Historia todistaa, että kansan tai kirkon johto, jopa suuri enemmistö voi mennä harhaan. Jos hylkäämme ikiaikaisen uskon Raamattuun Jumalan sanana, joulustakaan ei jää jäljelle kuin monivärinen, ongelmajätteeksi muodostunut käärepaperi.

Epäilen, että tällä menolla meillä ei ole jossain vaiheessa edes kansan näköistä ”kansan kirkkoa”. Tilalle tulee tukku uusia ehdottomia uskontoja ja uskomuksia. Silti jäljelle jää myös kirkkokansan kristillinen kirkko. Minkä kokoisena, se jää nähtäväksi. Siellä uskotaan kuten on kirjoitettu. Se tulee säilymään aikojen loppuun. Saammepa nähdä.

Jouko Siirilä

 


 

JÄTÄ KOMMENTTI