KOLUMNI | Kiistelyä puolesta ja vastaan – sitä se politiikka on parhaimmillaan

0
Pyry osaa jo ottaa yleisönsä (Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Jouko Siirilä  (muokattu 8.11. klo 18.35)

Jotkut kehuvat asuneensa siellä sun täällä eri puolilla maailmaa. Oma rikkauteni muodostuu suomalaisuuden ja demokratian kokemuksista eri puolilla tätä maata, maaseudulla ja kaupungeissa. Nykyisin olen yksi Ähtärin tuhansista vapaa-ajan asukkaista mutta virallinen kotipaikka on ollut Kanta-Hämeessä viimeiset neljä vuotta.

Kaiken koetun jälkeen olen vakuuttunut siitä, että käyttäydymme ihmisinä hyvin samankaltaisesti niin pienillä kuin isoillakin paikkakunnilla, vähemmän tai enemmän koulutettuina. Iso massa käyttäytyy samoin kuin pienempikin. Näin se on.

Olen myös säilyttänyt ohuen siteen yliopistomaailmaan kaikilla vuosikymmenillä ylioppilaaksi päästyäni. Armeijan jälkeen jäin Ouluun opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, mutta monen harrastuksen ja lopulta myös media-alan löydettyäni, opintojen loppuun vienti jäi pitkäksi aikaa kesken.

Toimittajille oli töitä tarjolla 80-luvun puolivälissä. Muistan, että jossain 80-luvun oppikirjassa todettiin 95 prosenttia toimittajista olevan ns. pitkän linjan ammattilaisia. Koulutustason alhaisuudesta oltiin huolissaan yleisen koulutustason noustessa kovaa vauhtia. Nykyisin toimittajia koulutetaan useammassakin yliopistossa. Ala koetaan, jos ilmaisu sallitaan, hyvin ”seksikkäänä”. Mukaan menoon pyritään monenlaisin motiivein.

Media-alalle, samoin kuin politiikkaan sen kaikilla tasoilla ei voi mielestäni pätevöityä opiskelemalla. Nyt kun yliopisto-opintojeni alkuperäisen pääaineen, taloustieteen, valinnasta on jo aikaa, huomaan kypsyneeni suuntaan, joka olisi itselleni ollut mahdottomuus vielä 80-luvun alussa. Nyt näen esimerkiksi filosofisen perustutkimuksen alalla kuin alalla aivan uudessa valossa.

◊◊◊

Tämän kirjoituksen varsinainen lähtökohta oli mahdollisuus perehtyä vuosikymmenen tauon jälkeen Ähtärin matkailuun lehdistötilaisuuden, yrittäjäaamiaisen ja viimeksi eläinpuiston avointen ovien päivän yhteydessä viimeisen parin viikon aikana.

Kuulin kyllä tuonne vähän etäämmälle, että kaikki tahot täällä Ähtärissä eivät olleet vielä vuosi sitten taputtamassa käsiään Ähtärin pandahankkeelle, koska se edellytti riskinottoa myös kuntatasolla. Julkisen panostuksen matkailuun arvioitiin vaativan vuosittaisen kävijämäärän nousua 150 000 – 180 000:n tasosta vähintään 50 000:llä, jopa 80 000:lla. No nyt toteutuma näyttää olevan aivan yläkantissa. Viime vuosiin nähden kävijämäärä tulee nousemaan noin 100 000:lla, joka toimitusjohtaja Jonna Pietilän mukaan on pandahankkeeseen nähden kestävällä tasolla. Toivon mukaan tahti säilyy ja paranee muun muassa keskittymällä tuloksellisesti ulkomaiseen turismiin, Keski-Eurooppaan ja nopeasti vaurastuviin Aasian maihin.

Pandat on vuokrattu Ähtäriin viideksitoista vuodeksi. Muutaman vuoden ikäiset pandat ovat vuokra-ajan lopulla parikymppisiä. Mitä tämän ”liisauskauden”, siis vuokra-ajan jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Autonvuokrauksessa peli lähtökohtaisesti palautetaan tai sitten ostetaan omaksi ennalta sovitulla summalla. Pandojen keskimääräinen elinikä luonnossa on pandahoitaja Anna Palmrothin kertoman mukaan parikymmentä vuotta, tarhojen valvotuissa oloissa kymmenisen vuotta enemmän.

Pandoista aiheutuvat kustannukset Suomen valtiolle ja Ähtärille ovat liikesalaisuuksia mutta mikäli uhanalaisten eläinten joukossa ikoniseen asemaan nousseet pandat lisäävät Ähtärin vetovoimaa ”riittävästi”, niin kaikki voittavat.

Pandoilla on turvatut olot lisääntyäkin muutaman vuoden kuluttua. Samalla Ähtärin Eläinpuisto Oy:n matkailulliset visiot toteutuvat yksityisten sijoittajien voimin, mikä onkin esiselvityksen, Master Planin lihaksi tulon edellytys. Lopulta me kaikki Ähtärissä asuvat ja lomailevat pääsemme hyötymään upeista lähipalveluista ja toivon mukaan myös kohentuvasta liikenneinfrasta, tie- ja rautatieyhteyksien paranevasta tasosta.

◊◊◊

Länsimaiseen demokratiaan kuuluvat paitsi vapaus ilmaista mielipiteitä, myös sen hyväksyminen, että joku kiistää perin pohjin minun ajatukseni. Silti meidän on elettävä samassa maailmassa, maassa ja kaupungissa. Parlamentarismiin ja parlamentin jäsenten ”toimenkuvaan” kuuluu siis asioiden tarkastelu puolelta ja toiselta. Se tarkoittaa eloisaa, vilkasta ja miksei joskus kiukkuistakin ideoiden puolustamista ja torjumista sekä uskoa siihen, että juuri tällaisen ”väännön” kautta paras ratkaisu on löydettävissä. Äänestäjien enemmistö viime kädessä päättää, kuka voitti debatin.

Voidaan tietysti myös kysyä, miten media nykyisin pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kenen puolella se on ja ketä vastaan? Lähtökohtaisesti viestimien tulisi esitellä meille tasapuolisesti eri näkökulmia puolesta ja vastaan ja välttää ihmisten kasvattamista. Onnistuuko se siinä tai pyrkiikö se edes siihen. Se on kuitenkin eri pohdinnan aihe.

Otetaan esimerkiksi idea tuoda pandakarhuja Ähtärin eläinpuistoon tänne suuntautuvan matkailun lisäämiseksi. Tähän kuten muihinkin ideoihin sisältyy näkökulmia, jotka oli ehdottomasti syytä nostaa esiin ja jotka eittämättä edellyttivät kaupunginvaltuutettuja laajempaa kansalaiskeskustelua.

Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan. Näin opetettiin jo tiedotusopin peruskurssilla. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan usein yhtä hyvin valtakunnan tasolla kuin pienissä kunnissakin. Siis yhtä lailla molemmissa. Jos minä tai sinä et jostain syystä ymmärrä esitysten tarkoitusperiä tai erinäisiä laskelmia ensimmäisellä tai toisellakaan selityskerralla, meillä on oikeus jatkaa kyselemistä. Se ei ole väärin tai moraalitonta.

◊◊◊

Jyväskylän yliopiston kursseilla viime lukuvuonna minuun teki suuren vaikutuksen belgialainen yhteiskuntafilosofi, professori Chantal Mouffe ja hänen kolmen viime vuosikymmenen aikana kehittämänsä ”konfliktuaalisen konsensuksen” käsite. Sillä tulisi korvata staattisesta olotilasta toiseen pyrkivä konsensushakuisuus ja kompromissit.

Mouffe puhuu ja perustelee hyvin erojen tai jakojen häviämättömyyden sosiaalisessa elämässä. Lopullinen yksimielisyys on käytännössä mahdotonta, vaikka siihen hallitsijat ovat kautta aikain pyrkineet. Aina syntyy ryhmittymiä sekä puolesta että vastaan. Mitä enemmän väestön etniset ja uskonnolliset taustat monipuolistuvat, sitä tärkeämpää olisi mielestäni hyväksyä se, että ainakaan pakotetut kompromissit eivät takaa rauhanomaisia oloja jatkossa, kun ne eivät ole taanneet sitä tähänkään asti.

Konsensus on aina konfliktuaalinen, hauras ja alati altis horjumaan. Kysymys kuuluukin: kuinka elää tässä monien totuuksien todellisuudessa? Näemmekö toisin ajattelevat vihollisina, jotka olisi ainakin periaatteessa nujerrettava, jotta toisten hahmottelemat hyvän elämän edellytykset voisivat toteutua? Miksemme ajattelisi politiikkaa kilpailuna: kaikilla on sama matka juostavanaan. Parhaat argumentit voittakoot! Yhtä lailla jälkipelit ja uusi kisa on aina mahdollinen, jossa voittaja voi olla joku toinen.

Mouffen filosofian ytimessä on myös vierasperäinen sanapari ”antagonismi” ja ”agonismi”. Politiikan tantereilla vihollisuuksien tulisi muuntua sopuisaksi kilpailuksi eri tavalla ajattelevien kanssa – jos nimittäin arvostamme rauhaa ja levollista kehitystä.

Perinteiseen konsensukseen liittyy mielikuvia poliitikkojen sulkeutumisesta päiviksi ja öiksi ovien taakse ja ilmaantuminen jossain vaiheessa kameroiden eteen: nyt se yksimielisyys on taas löydetty – ja pulinat pois!

Konfliktuaalinen konsensus tarkoittaa taas näkemystä, jossa staattinen ”yksimielisyys”, konsensus ei voi olla realismia. Välillä se horjuu ja heiluu ja sitä tavoitellaan ankarasti puolueiden ja hallitusten iltakouluissa, yötäkin myöten. Mouffen realistiseen ihmiskäsitykseen kuuluu toki kiivaskin sanallinen taistelu tarpeen tullen mutta myös näkemys, että konsensus ei ole tila vaan prosessi, ainaista liikettä. Päätökset ja valinnat ovat harvoin kaikkien mieleen. Konsensukset ovat aina näennäisiä. Ne ovat konfliktialttiita.

Tärkeää on se, että kenenkään asiallisia näkemyksiä ja vastaesityksiä ei torjuta sopimattomina, jos ne pysyvät asiallisissa rajoissa. Pysyvät ja syvätkin erot hyväksytään. Yhteiskuntarauhan säilymiseksi on tehty voitava, kun kaikki kokevat tulleensa käsittelyn aikana kuulluksi. Itse rehti kamppailu on oleellista, mieluiten julkisesti ja sanan säilää heiluttaen, kuin nurkan takana muristen ja kenties radikalisoituen.

◊◊◊

Jyväskylän yliopistosta muutama vuosi sitten eläköityneen professori Kari Palosen mukaan poliitikkojen ”työ” ja velvollisuus on tarkastella jokaista parlamenttiin tulevaa asiaa puolesta ja vastaan (pro et contra). Hyvä hallinto edistää ja pakottaa edustajia tällaiseen ”työhön” pitämään kiinni näkökulmistaan loppuun asti. Paras lopputulos saadaan avoimen ja miksei tiukankin, aikarajattoman debatin lopputuloksena.

Edustajat heijastelevat kansan moninaisuutta. Näin pitääkin olla. Muuten kansa saattaa ryhtyä arvaamattomiin toimiin, äänestämään eliitin ja median odotusten vastaisesti. Onpa joskus tehty vallankumouksiakin. Vallassa olevan poliittisen tai journalistisen hegemonian, oletetun tai todellisen valtavirran ei saa vaientaa toisinajattelijoita. Hyvä hallinto vaalii puolesta ja vastaan – keskustelua, kuin kukkaa kämmenellä. Siinä ollaan demokratian ja parlamentarismin, lopulta myös hyvän elämän ytimessä. Aina ei edes tarvitse tehdä muutoksia vallitsevaan tilanteeseen. Itse perinpohjainen keskustelu on arvokasta. Se puhdistaa ilmaa, jos kaikki tajuavat sen.

Politikointi on joskus rumaa ja joskus kaunista – kuitenkin parhaimmillaan ihmisten itsensä näköistä ”työtä” – totista vääntöä edustajien antamalla mandaatilla. Kasvu edellyttää sadetta ja aurinkoa, hyvät päätökset puolestaan puhetta ja puntarointia puolesta ja vastaan.

Yksi monista Hitlerin Saksasta USA:han siirtyneistä filosofeista, Hannah Arendt vastusti totalitarismia muun muassa tällä argumentilla: ”Ihmiset, ei Ihminen, elävät maassa ja asuttavat maailmaa”. (Vita activa, Vastapaino, 2002).

”Ihmiset, ei Ihminen …” Eikö filosofia olekin kaunista? Jos kerran filosofia on sellaista, niin miksei raaka mutta reilu politikointikin?

 

KATSO VIDEO!

Loppukevennyksenä Suomen ainoa pandojenhoitaja, Anna Palmroth kertoo vastuullaan olevista suojateista. Hän on ollut Pyryn ja Lumin kanssa läheisissä tekemisissä lähes vuoden verran. Ne tulevat asumaan Ähtärin eläinpuiston Pandatalossa seuravat vajaa 15 vuotta Suomen ja Kiinan valtioiden välisellä sopimuksella.

Pyry-panda esitti parhaat kiipeilytaitonsa ähtäriläisille avointen ovien päivänä maanantaina 5.11. (video)

Lumi (kuva: Jouko Siirilä/jpnews.fi)

Naaraspuolinen Lumi nukkui omassa pilttuussaan lähes iltapäivän, toisin kuin Pyry omalla puolellaan.

 


 

kategoriainfo2

JÄTÄ KOMMENTTI