KOLUMNI | Liikenteessä kaikki on mahdollista

0

Luin juuri Facebookista erään ”paljon ajavan” ihmisen vakavan kehotuksen käyttää heijastinta liikenteessä: tummia vaatteita käyttävä lähimmäinen saattaa hävitä välillä tyystin autoilijan havaintokentästä yhtä lailla taajamissa kuin maanteilläkin. Eikä kirjoittaja haluaisi olla tänäkään syksynä aiheuttamassa kenenkään kuolemaa.

Kolareissa sekä aiheuttajan että uhrien sekä heidän omaistensa arvet ovat ikuiset, vaikka onnettomuudesta selvittäisiinkin. Yhdenkään ihmisen loukkaantuminen tai menehtyminen eivät ole yksityisasioita, vaan ne koskettavat koko yhteisöä. Äkillinen vammautuminen tai kuolema ovat alituiseen läsnä oleva mahdollisuus meistä jokaisen kohdalla ilman minkäänlaisia tietoisia riskinottojakin. Ihmistä ehkä ei ole luotukaan liikkumaan yli 40 kilometriä tunnissa, autollakaan. Mutta minkäs teet. Sitten Marathonin taistelun elämänrytmi on hiukan muuttunut.

***

Viimeisen parin viikon aikana suurta surua ovat herättäneet onnettomuudet muun muassa Kuortaneella, Kalajoella ja Jyväskylässä. Lapualainen nuorukainen on kiirehtimässä urheilulukioon, Kalajoella oli kyse nuorten miesten iltamenoista. Jyväskylässä äidin kuoleman osatekijänä olivat kaupunkiliikenteeseen alati kuuluvista tienparannustoimista aiheutuneet liikennejärjestelyt.

On helppo sanoa, kuten iäkäs äitini, että ei saa ajaa lujaa ja mahdollisimman vähän. Hyviä ohjeita. Erilaisten kolareiden ohella nukahtamiset ja hirvet uhkaavat alituiseen teillä liikkuvia. Noin 25-40 000 kilometriä vuodessa ajavana näitä asioita tulee väistämättä miettineeksi. Yhä selvemmältä tuntuu, että sekin on suurta armoa, että minä itse en ole päätynyt vahingoittamaan ketään liikenteessä.

Olen minäkin ollut joskus noviisi auton ratissa. Vähän päälle kaksikymppisenä, kosteana lokakuun iltana, käännyin etelästä päin kantatie 66:lta Alavuden asemalle sillä seurauksella, että kaksi kertaa painavampi iso diesel ajoi oikeaan kylkeeni. Luokkatoverini selvisi kolarista ilman fyysisiä vaurioita. Omalta osaltani, autojen massojen eron takia en voi sanoa kuin että aikani ei ollut tullut: niin mitättömin vammoin, löysästä turvavyöstä huolimatta vain kuhmu otsassa siitä selvisin Datsunin kulman osuttua juuri ”pahviautoni” oikeaan kylkeen akselien väliin. Siinä kohtaa riitti vaimentavaa peltimassaa. Oulussa opiskelut aloittaneena minun luultiin viikonlopulla joutuneen lievän väkivallan uhriksi nakkikioskilla …

***

Opiskelut Oulussa keskeytyivät vähän myöhemmin toimittajan uran alkamiseen ja muuttoon Helsingin seudulle viideksi vuodeksi. Avioitumisen ja ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen syntyi ajatus siirtymisestä maaseudulle, lasten kannalta ikään kuin turvallisempiin ympyröihin pääkaupunkiseudun hulinasta.

Lapsia ehti syntyä Keski-Suomessa vielä kaksi lisää, kunnes eräänä sunnuntai-iltana tapahtui toinen itseäni mahdollisimman läheltä koskettanut liikennetragedia, joka vei lasteni äidin hengen. Muistan aina, kun mietimme 1980-luvun viimeisenä syksynä Vantaan kolmiossamme, että muutammeko me vai emme, kun työtehtävät Joutsassa olivat jo varmistuneet. Tosin omalla kohdallani suullisesti puheena ollut maakuntalehden vakituisen aluetoimittajan paikka ei koskaan toteutunut 1991 puolivälissä täysillä realisoituneen syvän taloudellisen laman vuoksi.

Ajattelen, että onnettomuuksien sattuessa niin maalla, merellä kuin ilmassakin on yleensä monta asiaa mennyt onnettomasti yhtaikaa pieleen. Kelit, pimeys tai väsymys selittävät harvemmin ihan yksin auto-onnettomuuksiakaan. Aina ei ole kuiva kesäkeli, eivätkä ajatuksemme suinkaan ole aina vapaita huolista. Joutsassa oli silloin lokakuu, samoin kuin Jyväskylän, Kuortaneen ja Kalajoen onnettomuuksissa. Matalalta paistaneen auringon viime säteet tarkalleen puiden välistä osuivat mutkasta juuri kohtalokkaan suoran alkupäähän kääntyneen autoilijan silmiin estäen häntä näkemästä kapean lähiöstä keskustaan vievän, silloin vielä ilman kävelytietä olleen ajotien reunaan.

***

Jyväskylässä viime viikolla tapahtunut äidin kuolema ja vaunuissa olleen lapsen selviytyminen toivat väistämättä mieleeni oman kokemukseni 24 vuoden takaa. Voisi sanoa, että siinä samassa Keskisuomalaisen uutispäällikkö, tuttu ajoilta, soitti ja ehdotti tilanteen muistelua jutun merkeissä. Pääpointtina olisi se, miten tällaisista asioista voi selviytyä.

Mielestäni yksi selviytymisen päätekijä äkillisissä menetyksissä on välttyä olemasta katkera olosuhteille, kriisiin tai onnettomuuteen johtaneille tekijöille. Miksi menin sinnepäin juuri silloin? Niin vain kävi. TV:n Lentoturmatutkinta-ohjelman joka osan lähtökohtana on tilanne, jossa ollaan hämmästyneitä, miten näin saattoi käydä. Vasta lopulla selviää, mikä seikka on kaikilta tahoilta jäänyt huomiotta ja miten vastaavat onnettomuudet jatkossa pyritään estämään.

Vantaan lähiössä me maaseudulla syntyneen vahemmat mietimme esikoinen kainalossa, että elämä on täällä turvatonta:  Auto voi vaikka ajaa lapsen päälle . Kuinka traagista oli juuri se, että lasten äidin hengen vaatinut onnettomuus tapahtui hiljaisessa kirkonkylässä sunnuntai-iltapäivänä, mahdollisimman hiljaiseen aikaan.

Parhaamme teimme, kun hakeuduimme ainakin määräajaksi Itä-Hämeeseen. Sieltä taas tapahtumat johdattelivat Ähtäriin, jossa kaksi vanhinta poikaa kävi niin peruskoulun kuin lukionkin ja saivat runsaasti elinikäisiä kavereita. Elämä on opettanut ainakin minua niin, että viime kädessä emme pysty elämämme mittaa emmekä suuntaa säätelemään, emme sodassa mutta emme rauhan aikoinakaan.

Otetaan joka päivä iloiten vastaan lahjana ja pyritään helpottamaan lähimmäistemme elämää mahdollisuuksiemme mukaan. Olisiko siinä riittävästi ohjetta jokaiselle?

Jouko Siirilä


 

Perustavan_tuki_200219

JÄTÄ KOMMENTTI